1. Tiedotusvälineissä on pitkin vuotta uutisoitu Venäjän politikoinnista ns. lapsiasiassa. Venäjän ”riippumattomissa” tiedotuvälineissä oli käytetty lähteenä suomalaisen dosentin Johan Bäckmanin kannanottoja. Tässä ns. lapsiasiassa ei ole mitä ilmeisimmin kysymys lapsista laisinkaan, vaan suuren mahtavan Venäjän osoituksista pienelle Suomelle, että sillä on pokkaa käyttää valtaa ”vasallivaltiossa”, jonka se katsoo kuuluvansa etupiiriinsä. Miksi luulemme, että Venäjällä korkean tason päättäjiä kiinnostaa tällainen marginaalinen asia?
2. Suomessa uutisointi asiassa on jälleen kerran osoittanut sen, että tapahtumia ja asioita kuvataan, mutta niiden taustoihin, ns. todellisiin kysymyksiin, ei juurikaan pureuduta. Keskiöön joutui Bäckman, jota tulitettiin niin poliitikkojen suunnalta suorasuuntauksella kuin tiedotusvälineiden toimesta epäsuoralla tulella aiheiden ja näkökulmien valinnassa. Televisiossa haastateltiin Ilkka Niiniluotoa Bäckmanin väitöskirjan lähteistä. Mitä ihmettä!? Suomesta puuttuu lähes kokonaan syvään analyyttisyyteen ja rohkeaan lähestymistapaan perustuva media. Se on valitettavaa ja suuri puute demokratialle. Sen sijaan, että käsiteltiin sitä, mitä on tapahtunut olisi tullut pohtia sitä, mistä asiassa on kysymys ja esittää kysymys ”miksi” ja ”mihin tämä liittyy”.
3. En törmännyt kovinkaan moneen artikkeliin, missä olisi käsitelty asiaa siitä näkökulmasta, että lapsiasiaa käytetään mitä ilmeisimmin vain pelimerkkinä maiden välisessä politiikassa. Todelliset intressit eivät liity lapsiin, Antoniin tai isoäiteihin, vaan johonkin ihan muuhun. Venäjää huolestuttaa Suomessa käytännössä ainoastaan NATO-peikko. Pelko siitä, että idän ja lännen välinen rajalinja kasvaa reilulla tuhannella kilometrillä ylettyen jäämereltä Suomenlahteen on todellinen aihe Venäjälle. Tällaisen marginaaliasian, lasten kohtelun, nostaminen esiin voi toisaalta olla osoitus siitä, että valtaa uskalletaan käyttää ja mahdollisesti myös testi siitä, miten paljon rajojemme sisäpuolelle voi ”astua”. Näköjään tänne voi itärajan puolelta astella miten haluaa – noin kuvainnollisesti.
4. Tästä oikeasta asiasta, Venäjän kokemasta NATO-mörön pelosta, minua samaan aikaan huvittivat ja huolestuttivat venäläiskenraalin välittämät terveiset Moskovasta kesällä 2012: Suomi kuuluu Venäjän etupiiriin, NATO-jäsenyyden perään ei kannata haikailla. Herra Makarov lateli myös seuraavasti: ”Suomen ja Naton välinen yhteistyö uhkaa sen sijaan Venäjän turvallisuutta. Suomen ei pidä haikailla Naton jäsenyyttä, vaan sen pitäisi mieluummin tiivistää sotilaallista yhteistyötä Venäjän kanssa.”
4A. Että tiiviimpää sotilaallista yhteistyötä Venäjän kanssa nyt kun vihdoinkin on saatu vaihdetuksi venäläiset Migit Horneteihin ja MI-8:t NH-koptereihin? Asia pistettiin paljolti yksittäisen kenraalin ”heiton” piikkiin. Kuka oikeasti uskoo, että useamman tähden kenraali tekisi niin suuren virheen, että puhuisi jotain muuta kuin mitä korkein ulkopoliittista valtaa käyttävä taho haluaa puhuttavan? Siinähän menisi ura ja maine. On ilmeisetä, että viesti tuli suoraan vallankäytön ytimestä.
5. Seuraava niitti Krelmin suunnasta liittyi Suomen mahdolliseen osallistumiseen Islannin ilmatilan valvontaan. Tällä kertaa Suomen sisäisiin asioihin oli vuoro puuttua suoraan presidentti Medvedevin. Hän totesi, että: ”Suomen osallistuminen Islannin ilmavalvontaan on maan oma asia. Suomen liittyminen sotilasliitto Natoon olisi toinen asia.” Toisin sanoen Suomi ei itsenäisenä valtiona saisi itse päättää liittymisestään NATO:on, koska tämä on myös Venäjän asia. Aika rohkeaa ja päättäväistä retoriikkaa. Eipä ole tähän tullut Suomen päättäjiltä vastinetta: ”NATO-jäsenyys on Suomen asia”.
6. Venäjä on muutenkin viime vuosien aikana huolestuttavasti ja kyseenalaisesti koventanut otteitaan ulkopolitiikan rintamilla. Mielenkiintoinen seurattava tapaus on britteihin loikanneen entisen KGB/FSB -agentti Aleksandr Litvinenkon polonium -salamurha. Iso-Britanniassa on saatu näyttöä siitä, että salamurhan takana on Venäjä. Wikileaksissa vuotaneen diplomaattisähkeen perusteella ainakin Yhdysvallat uskoo Putinin tienneen salamurhasta. Asiasta uutisoi mm. Guardian. Litvinenkon asiassa on muuten käynnistymässä mielenkiintoinen prosessi siitä, ovatko Iso-Britannian viranomaiseet laiminlyöneet suojella kansalaistaan ilmeiseltä henkeä ja terveyttä uhanneelta vaaralta (Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklan loukkaus). Palaan tähän aiheeseen myöhemmin.
7. On kysyttävä, miksi tiedotusvälineissä ei laajemmin käsitellä näitä aiheita ja näkökulmia? Miksi poliitikot eivät käytännössä ollenkaan keskustele näistä asioista julkisuudessa, vaan jeesustellaan jonkun Bäckmanin lausunnoilla? Eikö tässä maassa vieläkään uskalleta puhua itänaapurista ja sen vallankäyttömuodoista niiden oikeilla nimillä? Ilmeisesti ei. Asiat ovat kiinnostavia, mutta myös huolestuttavia. Dosentti Bäckmanin lausunnot ja hänen väitöskirjansa lähteet eivät minua kiinnosta sen enempää kuin Venäjälle lähetettävät isoäidit tai sieltä tuotu Anton -poika. Ne ovat Iltalehtikamaa. Nyt tarvittaisiin toisenlaista otetta journalismiin ja politiikkaan. Rohkeus ja kriittisyys, missä ne ovat, ja miksi niitä ei ole?