Taas on aika juhlia sitkeän, katajaisen kansan, itsenäisyyspäivää: ”Oi Suomi, katso, sinun päiväs koittaa!”
Vasta ajan myötä olen itse ymmärtänyt, kuinka pienistä asioista maamme itsenäisyys on ollut kiinni; sattumasta, maailmanpoliittisista valtasuhteista, periksiantamattomuudesta, yhtenäisyydestä.
On mahdotonta tietää, mikä tilanne olisi nyt, jos Neuvostoliitto olisi onnistunut aikomuksissaan, joka perustui Suomen liittolaisena pidetyn Saksan kanssa tekemäänsä sopimukseen etupiirijaosta elokuussa 1939. Yhdysvaltojen presidentti Roosevelt vuosi tiedon sopimuksesta nopeasti Suomelle, mutta tieto kulki hitaasti eikä sitä otettu tosissaan. Kysymyksessä oli järkyttävä ulko- ja turvallisuuspoliittinen moka ja virhearvio. Suomi jäi sotimaan sotaansa yksin, huonosti valmistautuneena.
Mikäli Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen, olisi kohtalomme todennäköisesti rinnasteinen Baltian maihin, joissa menee nyt suhteellisen hyvin, mutta joissa maissa sorto jatkui vuosikymmenet. Onkin perusteltua ajatella, ettei moni meistä olisi elossa tänään.
Tähän teemaan liittyen itseäni mietityttää suomalaisten poikkeuksellisen nihkeä suhtautuminen NATO-jäsenyyteen. Vaikka turvallisuustilanne on suhteellinen stabiili tällä hetkellä, opettaa historia, että tilanteet voivat muuttua päivissä. Uhkakuvien noustua voi olla turha haihatella liittolaisten perään. Kysymys jäsenyydestä on vaikea, ja siihen liittyy paljon negatiivisia asioita etenkin kun ottaa huomioon geopoliittisen asemamme. On mielestäni kuitenkin naurettavaa ajatella, että pystyisimme yksin tehokkaasti puolustautumaan mahdollista uhkaa vastaan.