1. Väittämistaakalla tarkoitetaan tuomioistuinprosessissa sitä, että tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut. Pääsäännön mukaan muutoksenhakuvaiheessa ei enää voida vedota uusiin seikkoihin (prekluusio). Väittämistaakkaa sovelletaan vain asioihin, joista osapuolet voivat vapaasti sopia. Väittämistaakka tarkoittaa käytännön asianajotyössä sitä, että asianajajan on erityisellä huolellisuudella varmistuttava siitä, että kaikkiin relevantteihin seikkoihin on prosessissa nimenomaisesti vedottu. Toisaalta tuomioistuimen on oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 21 §:n 3 momentin (1052/1991) mukaan valmistelussa huolehdittava siitä, että asianosaiset mainitsevat kaikki seikat, joihin he haluavat vedota. Jos epäselväksi jää, onko asianosainen tarkoittanut vedota vaatimuksensa perusteena johonkin seikkaan, tuomioistuimen on kyselyoikeuttaan käyttäen pyrittävä tämä selvittämään. Mikäli tuomioistuin laiminlyö tämän velvollisuutensa, on muutoksenhakuinstanssin palautettava asia alempaan oikeusasteeseen (KKO:1998:117).
2. Tuoreessa väittämistaakkaa koskevassa ennakkoratkaisussa KKO:2012:86 ohjattiin alempien oikeuksien lainsoveltamista väittämistaakan osalta erityisesti sopimusoikeudellisissa asioissa. Sopimus voi syntyä nimenomaisin tarjous-vastaus -mekanismin mukaisin tahdonilmauksin kuten suullisesti tai kirjallisesti, ja lisäksi ns. konkludenttisesti osapuolten tosiasiallisen toiminnan ja käyttäytymisen seurauksena. Tällöin kuitenkin on edellytyksenä, että osapuolten voidaan todeta saavuttaneen yksimielisyyden sekä sopimukseen sitoutumisesta että sopimuksen sisällöstä (KKO:2006:71, kohta 16).
3. Blogikirjoituksen kohteena olevassa tapauksessa KKO:2012:86 (korkeimman oikeuden tapaukset ovat muuten mielestäni tylsästi diaroituja ja vaikeasti muistettavia) oli kysymys työntekijän palkkasaatavista. Työntekijä oli kanteessaan vaatinut, että työnantaja (”Yhtiö”) velvoitetaan suorittamaan hänelle kirjallisen työsopimuksen mukaisesti provisiopalkkaa ja lomakorvausta. Yhtiö oli vastustanut vaatimuksia sillä perusteella, että työsopimuksen mukaista palkkausehtoa oli myöhemmin muutettu suullisella sopimuksella. Käräjäoikeus hyväksyi työntekijän palkkavaatimukset, ja katsoi siten jääneen näyttämättä että kirjallista sopimusta olisi myöhemmin suullisesti muutettu.
4. Yhtiö vetosi hovioikeudessa konkludenttiseen sopimiseen, millä perusteella hovioikeus on kumosi käräjäoikeuden tuomion katsoen, että osapuolet olivat työsuhteen aikana hiljaisesti sopineet palkkausehdon muuttamisesta.
5. Korkeimmassa oikeudessa oli kysymys siitä, pystyikö Yhtiö vetoamaan ja voitiinko tuomiota perustaa konkludenttiseen sopimukseen, kun Yhtiö ei ollut tähän nimenomaisesti vedonnut alioikeudessa. Korkein oikeus palautti asian Helsingin hovioikeuteen, koska hovioikeus oli perustanut tuomion seikaan, johon asianosainen ei ollut vaatimuksensa tueksi alun perin käräjäoikeudessa vedonnut. Korkeimman oikeuden tuomion perusteluista käy kuitenkin ilmi, että Yhtiö oli osoituksena väittämästään suullisesta sopimuksesta vedonnut jo käräjäoikeudessa ”työntekijän passiiviseen menettelyyn provisiovaatimustensa esittämisessä”. Tämä kohta on mielestäni varsin puutteellisesti käsitelty korkeimman oikeuden tuomiossa niin asiallisesti kuin määrällisesti. Ilmi ei käy, että missä vaiheessa ja kontekstissa Yhtiö oli sanottuun passiivisuuteen vedonnut.
6. Väittämistaakan tarkoitus on kohdistua välittömästi relevantteihin seikkoihin eli oikeustosiseikkoihin. Ymmärrän korkeimman oikeuden ratkaisuperustelut; ei ole reilun pelin mukaista että riidan kohde muuttuu matkan varrella. Sopimusoikeudellisia riitoja ajavien juristeille tapaus toimii hyvänä muistutuksena siitä, että sopimukseen syntyyn liittyvät tapahtumat ulottuvat väittämistaakan piiriin: ei ole riittävää vain vedota että osapuolten välillä on sopimus, joka muodostaa osapuolelle X velvoitteen Y, vaan on tuotava esiin ne elävän elämän tapahtumat, joiden perusteella osapuolia velvoittavan sopimussuhteen on katsottava syntyneen.
7. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tämä tapaus ei välttämättä ollut paras mahdollinen ohjaamaan väittämistaakan skooppia, vaikka sinänsä vetoaminen sopimussuhteen syntymisen kannalta välittömästi relevantteihin seikkoihin, tässä tapauksessa passiivisuuteen, on tehtävä valmistelun kuluessa. Mielestäni tässä asiassa väittämistaakkaa on kuitenkin mahdollisesti venytetty liian pitkälle asianosaisen oikeusturvan kustannuksella, kun väittämistaakkaa tarkastellaan rinnan tuomioistuimen prosessinjohtovelvollisuuden kanssa.
8. Keskeisintä asiassa oli se, ovatko osapuolet sopineet alkuperäisestä työsopimuksesta poikkeavasta palkkausjärjestelystä ei se, millä tavalla (kirjallisesti, suullisesti tai konkludenttisesti) osapuolten sopimusoikeudellinen konsensus on syntynyt. Kun otetaan huomioon, että Yhtiö oli vedonnut työntekijän passiiviseen menettelyyn jo käräjäoikeudessa, mutta jättänyt kuitenkin nimenomaisesti vetoamatta konkludenttisesti syntyneeseen sopimukseen suullisen sopimuksen asemesta, olisi mielestäni hovioikeuden tai viime kädessä korkeimman oikeuden tullut palauttaa asia käräjäoikeuteen, koska prosessinjohdollisin toimenpitein ei ollut tarkemmin selvitetty, tarkoittiko yhtiö vedota passiivisuuteen välittömästi relevanttina seikkana vai ainoastaan ns. apufaktana. Konkludenttista sopimussuhdetta ei ole mainittu lainsäädännössä missään, vaan kysymyksessä on oikeustieteessä kehitetty ja korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä hyväksytty muista oikeusjärjestelmistä matkittu malli sitovan sopimussuhteen syntymisen edellytystä arvioitaessa. Yhtiön oikeusturva olisi tässä asiassa edellyttänyt, että käräjäoikeus olisi kyselyoikeuttaan käyttämällä varmistanut, haluaako yhtiö vedota kanteensa perustaksi myös hiljaiseen hyväksymiseen, kun työntekijän passiivisuuteen oli ainakin jossain muodossa valmistelun kuluessa vedottu.
9. Mielenkiintoinen kysymys itse asian kannalta on asiamiehen vastuu, jos (ja todennäköisesti kun) Yhtiö ei pysty näyttämään suullista sopimusta alkuperäisen työsopimuksen muuttamisesta. Hovioikeushan katsoi, että hiljaiseen sopimisen perusteella Yhtiö voittaa juttunsa. Katsoisin, että tässä asiassa vastuuperuste täyttyy: asiamiehen on kirjoitettava haastehakemuksensa sellaiseen muotoon tai viimeistään hänen on suullisessa valmistelussa varmistuttava siitä, että päämiehen kannalta relevantteihin seikkoihin on vedottu. Tuomioistuimen on kyselyoikeuttaan käyttämällä pyrittävä varmistumaan siitä, että riidan kohde on selvillä ja oikeusturva toteutuu. Nyt nämä molemmat oikeusturvan edunvartijat ovat pettäneet Yhtiön kannalta varsin kalliilla tavalla. Erityisen harmillista on, että myös viimeisin (mutta ei aina terävin) oikeusturvan keihäänkärki, Korkein oikeus, ei jostain syystä halunnut edes mainita tuomioistuimen aktiivista prosessinjohtovelvollisuutta asian selvittämisessä. Toisaalta ainakaan perustelujen mukaan Yhtiö ei ollut tähän asiaan korkeimmassa oikeudessa vedonnut esimerkiksi näin: ”Jos vastoin Yhtiön käsitystä korkein oikeus katsoo, ettei ns. hiljaiseen sopimiseen ole voitu hovioikeudessa tehokkaasti vedota, on asia tuomioistuimen selvittämisvelvollisuuden laiminlyönnin johdosta palautettava käräjäoikeuteen”.